Juonne- ja vertaisryhmät muodostettiin Oulun lähiseminaarissa elokuussa 2007. Rakenteiden ravistelijoiden ja Spektrin kritiikki ja ideointi leiskui lähitapaamisissa, vaikka verkkojaksojen Connect Pro -kokeilut ontuivat.
Rakenteiden ravistelijat -juonneyhmässä ruodimme Markku Närhen opastuksella ensimmäisen aamun luentoja, työstimme kehittämishankkeitamme ja keskustelimme laatimistamme reaktiopapereista.
Spekrti-vertaisryhmässä ihmettelimme, miksi konstruktivismista puhutaan behavioristisin luennoin. Olisimme kaivanneet erilaisia tapauskertomuksia paitsi yliopistoista myös ammattikorkeakouluista. Esityksen mukaan opiskelijoita tuettiin oikoluvun käytössä ja istuttiin atk-luokassa tämän vieressä, mutta tarvitseeko proseminaarivaiheessa oleva opiskelija tällaista tukea ja eikö häntä tueta lainkaan oppiaineen sisällöllisissä kysymyksissä? Hyvä ohjeistus on toki tärkeää, mutta mistä tiedämme, saavuttaako opiskelija syvällistä oppimista, jos hän kysyy vain, montako sivua esityksessä tai raportissa pitäisi olla?
Yhteisöllisessä oppimisessa pyritään oman käsityksen rakentamiseen toisten ajatuksista oppimalla. Mutta entä jos opiskelijat eivät keskustele? Mistä opettaja ottaa ajan kaikkien opiskelijablogien lukemiseen? Paljonko aikaa TieVie-koulutuksen asiantuntijoilta meni edellisen verkkojakson satojen viestien yhteenvedon laatimiseen? Pitäisikö opettajankin kirjoittaa pinnallisesti? Mitä on asiantuntijuus?
Juonneryhmässä pohdimme, voiko opiskelija näytellä oppimista ilman syväoppimista. Opetuksen yhteisöllisyys tarkoittaa muuta kuin ryhmätyön jakamista osiin porukan kesken. Opiskelijoiden pitäisi tuntea kuuluvansa yhteen ja luottaa toisiinsa. Keinotekoisesti jaetuissa ryhmissä voi olla vaikea selvittää, onko jokainen tehnyt osuutensa. Ryhmä pystyy halutessaan myös suojelemaan vapaamatkustajaa.
Jos ryhmätöissä käytetään tiedonrakentelua, blogeja tai wikejä, on helppo nähdä, mitä kukin on tehnyt.
Vertais- ja itsearviointi voisi parantaa ryhmätöitä. Olisi hyvä suhtautua kriittisesti omaan tekemiseen edes jälkeenpäin: Missä onnistuin? Mitä olisin voinut tehdä paremmin? - Kunhan ei perfektionistina aloita alusta. Onko urheilussa ryhmädynamiikkaa? Onko se yksilö- vai ryhmätyötä?
Mitä tavoitellaan? Oppimista vai suoritusmerkintää? Oppimisen tunnistaminen ja tunnustaminen on noussut entistä tärkeämmäksi. Mikä on oppilaitosten rooli tulevaisuudessa? Avointa koulutusta on jo runsaasti ja monille riittää oppia työssä tarvittavat taidot. Verkossahan oppijalla on pääsy globaaleihin koulutusresursseihin. Miten opettaja saa oppijoita kursseilleen? Tilanne on räjähtänyt, kohta on tärkeintä, kenellä on parhaat verkostot ja yhteistyökorkeakoulut.
Pitääkö kaikki opetus tarjota englanniksi ollakseen kilpailukykyinen? Jokainen oppii parhaiten omalla äidinkielellään, mutta englanninkielistä opetusta ja opettajien kielitaitoa pitää kehittää.
Sosiaalisessa mediassa valta on ihmisillä, oppimisalustoissa niiden hallinnoijilla. Web 2.0 tarjoaa helppoja välineitä, joita oppijat käyttävät oppilaitosten ulkopuolella – miksei sitten oppilaitoksissa? Oppimisen pitäisi lähteä oppijasta itsestään ”Oppimisella on väliä!” julistaa Tony O´Driscoll blogissaan.
Olen analysoimassa kyselyä opiskelijoiden viestintämuodoista arjessa ja opinnoissa ja pilotoimassa uusia viestintämuotoja omilla kursseillani. Näiden pohjalta on tarkoitus laatia kehittämissuunnitelma yhdessä opettajien, tukihenkilöiden ja johdon kanssa, johon liittyy jatkuva seuranta ja kehittäminen. Hyötyjen pitää olla näkyviä, jotta uusiin asioihin ehditään paneutua oppilaitoksen kiireisessä arjessa.
Juonneryhmäkeskustelumme toi uusia eväitä organisaation muutosagentille. Kehittämistarve nousee organisaatiosta. Dialogi, aidosti avointen kysymysten esittäminen edistää kehitystä paremmin kuin pelikentälle heitetty valmis paperi. Mitä opetuksemme on ja mitä sen pitäisi olla? Muutama ihminen hoitaisi muutoksen nopeasti, mutta pikkulusikalla syöttäen iso porukka sitoutuu.
Kyse on johtajuudesta. Puhutaan vallassa olevan kieltä, tarjotaan hankkeella lisäarvoa, joka koskettaa johtajan todellisuutta. Eri tieteenaloilla käytetään aidosti erilaista kieltä, joten muutosagentti etsii kielen, joka puhuttelee. Parasta olisi, jos voisi syöttää ajatuksensa niin, että toinen osapuoli luulisi keksineensä ne itse.
Mikä saa verkostot toimimaan? Luottamus ja tuttuus, se, että päätäntävalta on lähellä operatiivista toimintaa. Nämä ovat kantaneet Tietie-verkko-opetusyhteistyötä jo kaksitoista vuotta. Resurssit ja raha tuovat kiinteyttä, mutta resurssit voivat tulla myös perustoiminnasta eikä vain ulkopuolisesta rahoituksesta. Tietie-yhteistyössähän sovittiin jo vuonna 1999, jolloin OPM:n tietoyhteiskunta-projektirahoitus loppui, että jatkamme hyviksi koettujen yhteisten verkko-opintojen järjestämistä ammattikorkeakoulujen perusrahoituksella ja sovimme yhdessä hallinnollisista käytännöistä resurssihyvityksineen.
Verkosto toimii, kun tehdään jotain, mikä ei onnistuisi ilman verkostoa. Yliopistojen tutkimus ja Tietie-yhteistyö ovat tästä hyviä esimerkkejä.
Juonneryhmissä ideoimme sosiaalisen median työkalujen opetuskäyttöä. Edellisen tunnin aikana silmillemme oli heitetty kaaos, josta oli vaikea yhtäkkiä poimia mitään. Kenties voisi suositella, etteivät organisaation työntekijät menisi Facebookiin tai eivät ainakaan kertoisi siellä työnantajaansa.
Voiko opettaja puuttua epäasiallisuuksiin sosiaalisessa mediassa, jossa opiskelija on vapaa-ajan tilassaan? Voisiko opiskelu olla leikkimistä tai pelaamista, edutainmentia, josta puhuttiin multimedian esiinmarssissa 1990-luvulla? Verkosta löytyy valtavasti tietoa, mutta miten opettaa opiskelijat lähdekriittisiksi?
Korkeakouluissa opettajat ovat kiireisiä eivätkä ehdi tutustua uusiin asioihin. Sosiaalisesta mediasta innostuneet voisivat kipinöidä ideoitaan suunnittelutyöpajoissa ja vierihoidossa kollegoilleen. Tarvitaan tukihenkilöitä, jotka ymmärtäisivät sekä tekniikkaa että pedagogiikkaa. Löytävätkö IT-ammattilaiset ja opettajat yhteistä kieltä?
Ainakin kaksi ryhmää, jotka esittelivät työskentelynsä tuloksia, olivat onnistuneet yhteistyössään. Itse olin ryhmässä, jonka jakelulista ei toiminut Google.docissa. Niinpä työskentelymme oli pitkään hapuilua ja ihmettelyä Antti Auerin sähköpostitse antamasta teknisestä tuesta ja dokumenttipohjan uudesta versiosta huolimatta.
Reaktiopaperit innostivat pohtimaan yhteisöllisyyden ja yhteistoiminnallisuuden olemuksia, uuden tiedon luomista ja ohjaajan roolia. Joillain aloilla yhteisöllisyys on luontevaa; esimerkiksi arkkitehdit eivät suunnittele yksin suurta kompleksia. Luontevaa yhteisöllisyyttä saattaa haitata kilpailu viroista ja työtehtävistä. Tiedeyhteisö on luonnollinen yhteisö, mutta salataanko sielläkin keskeneräinen tutkimus?
Voiko yhteisöllisyyttä syntyä puolen vuoden kurssin aikana?
Eräs juonneryhmämme jäsenistä lanseerasi käsitteen "työhuoneilmapiiri"
tarkoittamaan sitä, että ihminen saa muilta virikkeitä, kehittää niitä itse
eteenpäin ja jakaa taas muille. Tuomalla omia hypoteeseja esiin niihin saa
palautetta. Tämä edellyttää toisten ajatusten arvostamista, oivallusta,
luottamusta ja hyvää, avointa ilmapiiriä.
Sivu päivitetty 12.4.2008